Päivitykset kuukaudelta joulukuu, 2014 Näytä/piilota kommentit | Näppäimistön pikavalinnat

  • nopoles 1.39 / 12.12.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Genomiparvi eli lukemista linnuista 

    Ohhoh, nyt tuli lukemista linnuista. Tutkijaporukka julkaisi tänään kahdeksan(!) artikkelia Science’issa(!) ja 20(!) artikkelia muissa lehdissä (Zhang ym. 2014).

    Guardianin jutusta pääsee varmaan vähän alkuun…

    Katsotaanpas:
    -200 tutkijaa 20 maasta
    -Koko genomi selvitetty 45 lintulajista
    -Yhdeksan supertietokonetta rouskutti dna-datasta sukupuuta käyttäen prosessoriaikaa yhteensä 400 vuotta
    -Flamingot ovat melko melko lähellä kyyhkyjä ja jalohaukat melko lähellä papukaijoja
    -Linnut hukkasivat geenien perusteella hampaansa reilut sata miljoonaa vuotta sitten
    -Eri linturyhmät ”keksivät” laulamisen toisistaan riippumatta
    -Petolintu oli ensin: lintujen viimeinen yhteinen esi-isä oli huippupeto
    -”Pingviinigeenejä” löydetty

    Viite: Zhang, H, Jarvis, E, D. Thomas, M. ja Gilbert, P. 2014: A flock of genomes. Science 6215:1308-1309

    Töyhtötiainen Parus cristatus

     

     
  • nopoles 22.00 / 11.12.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Koevoluutio on syyllinen 

    Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi.

    Kolme metsästäjää löytyy leiristään kuolleena. Mitään väkivallan merkkejä ei näy, eikä mitään ole varastettu tai rikottu. Ainoa johtolanka on nuotion kahvipannusta löytynyt pieni salamanteri, hännällinen sammakkoeläin. Poliisi jättää tutkimuksen kesken muiden johtolankojen puutteessa.

    Kymmenen vuotta myöhemmin biologi alkaa selvittää tapausta, olisiko kahvipannusta löytynyt salamanteri – länsirannikonsalamanteri eli Taricha granulosa – myrkyllinen ja metsästäjät kuolleet salamanterin myrkkyyn napattuaan sen vahingossa kahviveteensä? Pian selviää, että onhan se myrkyllinen – järkyttävän myrkyllinen – yhden pyrstösammakon myrkky riittäisi tappamaan kymmeniä ihmisiä.

    Samaan aikaan toisaalla kemisti tutkii samaa salamanteria ja saa selville, että sen myrkky on tetrodotoksiinia, samaa vahvaa hermomyrkkyä, jota on esimerkiksi pallokaloilla.

    Mutta miksi? Myrkyn valmistaminen ei ole ilmaista. Mihin pikkuruinen salamanteri tarvitsee sellaisen määrän myrkkyä, että sillä tappaisi norsun? Oregonissa ei ole norsuja, eivätkä norsut syö salamantereita.

    Arvoitus alkoi ratketa onnekkaasti, kun biologi huomasi sukkanauhakäärmeen (Thamnophis sirtalis) nappaavan yhden biologin ämpäriin keräämistä salamantereista. Biologi ei ollut tutkinut myrkyn tehoa käärmeisiin ei ollut tutkittu koska ei pitänyt käärmeistä (kumma biologi!) – ja kas kummaa, peto ei ollut moksiskaan tetrodotoksiiniannoksestaan.

    Pieni sukkanauhakäärme veikeä kiemurteli pois supermyrkyllinen vesilisko vatsassaan.

    Supermyrkyllisen salamanterin arvoituksen takana oli evolutiivinen kilpavarustelu. Salamanterit ovat myrkyllisiä, mutta käärmeet kehittävät vastaiskuksi immuniteettiä myrkylle: tit for tat eli potut pottuina. Salamanteri lisää myrkyn määrää ja käärme parantaa vastustuskykyään – kierre on valmis.

    Lopulta myrkkyä on ihan valtava yliannos kaikille muille saalistajille kuin sukkanauhakäärmeille. Sukkanauhakäärmeet ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin niin paha peto länsirannikonsalamantereille ja vastaavasti länsirannikonsalamanterit niin tärkeää ravintoa sukkanauhakäärmeille, Kilpavarustelu salamanterin ja käärmeen välillä jatkuu ja sivustakärksijöiksi voivat joutua viattomat metsästäjät, jotka haluavat vain keittää kahvia.

    Lähteitä:

    http://mentalfloss.com/article/56743/silence-newts

    https://www.youtube.com/watch?v=fAR4ri3zDjE&feature=youtu.be&a

    http://phys.org/news/2014-11-snakes-evolutionary-arms-poisonous-newt.html

    http://blogs.discovermagazine.com/loom/2011/06/21/a-beautiful-web-of-poison-extends-a-new-strand/

    Hanifin, C.T., Brodie, E. D. Jr ja  Brodie E. D. III 2008: Phenotypic mismatches reveal escape from arms-race coevolution. PLoS Biol 6: e60.

     
  • nopoles 0.11 / 29.11.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Jurassic world – tiede etenee, elokuva taantuu 

    Tehtiin sitten uusi dinosauruselokuva.

    Olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain tällaista, mutta isommin:

    Uudesta elokuvasta voi katsoa jo traileria. Se ei lupaa hyvää.

    Alkuperäisessä Jurassic parkissakin oli virheensä – tahattomat ja tahalliset – mutta se teki hienon työn näyttämällä dinosaurukset aktiivisina, nopeina ja monimuotoisina eläiminä – sílloin vielä uutta ja jännittävää tietoa.

    Nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kaikki se uusi ja jännittävä mitä dinosauruksista ja muista muinaisista matelijoista on saatu selville viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

    Rahasta ei olisi ollut kiinni. Elokuvan budjetti lienee isompi kuin kaikkien maailman yliopistojen paleontologian osastojen kymmenen vuoden budjetit yhteensä.

    Vähintäänkin olisi voinut antaa petodinosauruksille höyhenet.

    Ei annettu. Tältä näyttävät:

    höyhenetön kukko

    Sen sijaan tehtiin sinivalasta isompi mosasaurus yleisöakvaarioon polskimaan. 

    mosasaurusKuva: @Traumador

    Tehtiin myös hybridejä, eiväthän dinosaurukset ”enää” ole tarpeeksi siistejä ja hurjia sellaisinaan?

    Hyvä tietää, ettei kannata mennä elokuviin (paitsi jos trailerista on jostain syystä jätetty pois kaikki jännä ja kiinnostava).

    Sen sijaan voi lukea uunituoreen jutun uudesta notosauruksesta, isoimmasta sellaisesta mikä toistaiseksi on löydetty (Liu ym. 2014). Ei haittaa vaikkei oikein tiedä mitä notosaurukset olivat, en minäkään tiennyt. Tästä oppii. (Ovat plesiosaurusten – joutsenliskojen ja sellaisten – sukulaisia.)

    Ravintoverkko, fylogeneettinen puu, paleogeografinen kartta – oikein sydäntä lämmittää, tämä on tiedettä!

    Nothosaurus zhangi foodwebNothosaurus zhangi phylogenyNothosaurus zhangi Gondwana

    Viite: Liu ym. 2014: A gigantic nothosaur (Reptilia: Sauropterygia) from the Middle Triassic of SW China and its implication for the Triassic biotic recovery. Nature. Open access: pdf.

    Seuraa Jurassic World -keskustelua Twitterissä.

     
  • nopoles 22.21 / 19.10.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Ruskeita vihersammakoita ja vihreitä risteymäsammakoita 

    Luonnontutkijassa oli niin mainio kirjoitus vihersammakoista (Hoogesteger ym. 2014), että piti kirjoittaa tänne blogiin ihan sen pohjalta.

    Suomen sammakot ovat lähes järjestään ruskeita: sammakkolaji nimeltä sammakko (Rana ridibunda – eikun R. temporaria tietenkin, kiitos korjauksesta!), rupikonna (Bufo bufo) ja harvinaisempi viitasammakko (Rana arvalis).

    Kirkkaita värejä näkee Suomen sammakkoeläimistä lähinnä vain, jos yhyttää keväällä jostain pyrstösammakoita, joilla on harvinaisen epäonnistunut nimi ”vesilisko” (Triturus vulgaris), joiden koiraiden vatsassa on silloin kirkasta oranssia.

    Nimensä mukaisesti usein vahvasti vihreiden vihersammakoiden suvun (Pelophylax) sammakoita ei ole Suomessa havaittu, poikkeuksena Helsingin Vanhankaupungin tienoille 1930-luvulla jostain ilmestyneet mölysammakot (P. ridibundus), jotka sittemmin hävisivät – ei ennen kuin aivan viime vuosina, kun Lounais-Suomesta on alkanut yllättäen kertyä havaintoja vihersammakoista (Hoogesteger ym. 2014).

    Kermit

    Vihersammakoihin kuuluu mölysammakon lisäksi toinen siitä suhteellisen helposti ulkonäön, ääntelyn ja käyttäytymisen perusteella erotettava laji pikkuvihersammakko (P. lessonae).

    Siinä olikin sitten kaikki helppo ja yksinkertainen mitä vihersammakoiden lajeista voi sanoa…

    Mölysammakko ja pikkuvihersammakko ovat risteytyneet ja risteytyvät luultavasti edelleen ja tuloksena on syntynyt ruokasammakoita (P. kl. esculentus – missä kl. tarkoittaa kleptonia eli rosvoa) – juuri niitä, joiden reisiä ranskalaiset syövät.

    Eri puolilla Eurooppaa elää erilaisina yhdistelminä jompaa kumpaa tai molempia kantalajeja ja risteymälajia. Missään ei elä pelkkää risteymää eli ruokasammakkoa, koska lajin yksilöt ovat keskenään lisääntymiskyvyttömiä!

    Paitsi, että tämä ei olisi biologiaa, jos tähänkin sääntöön ei olisi poikkeusta… kirjoitan tarkemmin (osaksi triploideista) poikkeussammakoista myöhemmin.

    Risteymäsammakot ovat kuin kelpo laji, ne ovat erinäköisiä ja käyttäytyvät eri tavoin kuin kantalajinsa – paitsi että ne tarvitsevat lisääntymiseen jompaakumpaa kantalajia. Ruokasammakon on ”varastettava” puolet diploidien otusten suvullisessa lisääntymisessä tarvittavista kromosomeista pikkuvihersammakolta tai mölysammakolta.

    Mitä uusia sammakoita Suomesta sitten on löytynyt?

    Ensin oli huhuja vihersammakoista, jotka kuulostivat mölysammakoilta. Huhua ei kuitenkaan pystytty vahvistamaan (Hoogesteger ym. 2014).

    Sitten löytyi vihersammakoita, jotka ulkonäön ja käyttäytymisen puolesta vaikuttavat ruokasammakoilta – siis niiltä risteymiltä.

    Hienoin löytö olivat pienet ja ruskeat vihersammakot, jotka vaikuttavat vahvasti pikkuvihersammakoilta.

    Pikkuvihersammakot ovat yleensä nimensä mukaisesti vihreitä. Ainoat tunnetut ruskeat Pelophylax lessonaet – Ruotsin ja Norjan vähälukuiset ja Englannin jo sukupuuttoon kuolleet yksilöt – ovat siitä erityisen hienoja eläimiä, että ne ovat reliktejä: muistoja jääkauden kylmyyshuipun jälkeiseltä lämpökaudelta*.

    Mistä vihersammakot ovat nyt sitten yhtäkkiä putkahtaneet Suomeen?

    Risteymäsammakoiden kohdalla pidetään todennäköisimpänä, että sammakot ovat pompsahtaneet Suomeen (tarkemmin Ruskoon ja Piikkiöön) ihmisen – vahingossa (laivojen mukana) tai tahallaan – kuljettamina (Hoogester ym. 2014). Risteymät tuntuvat pärjäävän ilman kantalajejaan, joten niillä on porukassaan luultavasti mukana niitä triploideja poikkeusyksilöitä.

    Dna-tutkimuksia tarvittaisiin, että selviäisi mistä päin Eurooppaa Suomen ruokasammakot ovat kotoisin.

    Suomen – tarkemmin Kaarinan – ruskeat pikkuvihersammakot ovat nekin todennäköisesti seikkailleet tänne ihmisen mukana.

    Luontainen levittäytyminenkin on kuitenkin mahdollista, laji sietää murtovettäkin ja elää Ruotsissa myös ulkosaaristossa (Hoogester ym. 2014).

    Kaikkein jännittävin vaihtoehto olisi, että pikkuvihersammakoita olisi ollut Suomessa jääkauden kylmän jakson jälkeiseltä lämpökaudelta* asti, mutta kukaan ei niitä olisi tätä ennen huomannut!

    Epätodennäköiseltä tämä vaikuttaa sillä, niin kuin mölysammakon nimikin vihjaa, vihersammakoiden suku ei ole niitä maan hiljaisimpia, mutta toisaalta pikkuvihersammakon ääntely on ”vaimeampaa, tasaisempaa ja kehräävämpää” kuin mölysammakon mekastus. Ulkonäön perusteella pieni ruskea sammakko on vaikea havaita ja erottaa tavallisesta Rana temporaria -sammakosta – varsinkin, kun varmaankin aika harvalle on tullut mieleen etsiä Suomesta harvinaisia sammakkoerikoisuuksia.

    Dna-tutkimukselle olisi tilausta Kaarinan ruskeiden pikkuvihersammakoiden arvoituksen selvittämiseksi.

    Lähde: Hoogesteger, Tom, Rahkonen, Joel ja Karhilahti, Ari 2014: Suomen vihersammakot. Luonnontutkija 1: 4-18. Hieno ja perusteellinen kirjoitus, mukana myös runsaasti kuvia suomalaisista vihersammakoista.

    PS. Ai niin se vihersammakoiden genetiikka – triploidit sammakot sun muut – pitää kai perinnöllisyysfriikkien iloksi laittaa juttua siitäkin – ehkä tuonne kommentteihin sitten vähän myöhemmin…

    *Pakko mainita taas: elämme jääkautta tälläkin hetkellä! Jääkausissa on lämpimiä ja kylmiä vaiheita ja nyt on menossa yhden jääkauden lämmin vaihe, kylmiä vaiheita on vielä odotettavissa.

     
    • nopoles 12.18 / 21.10.2014 Pikalinkki | Vastaa

      Enpäs jotenkin muistanutkaan, että sammakon ja vesiliskon nimiinkin on ehdotettu korjausliikkeitä: ne ovat matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunnan ehdotuksessa saaneet nimet ruskosammakko ja manteri.

      (Kiitos huomiosta, M.K.!)

      Vihersammakoista käytinkin Luonnontutkijan artikkelissa mainittuja uusia nimiehdotuksia, lähinnä koska ”syötävä sammakko” kuulosti niin pöljältä – luultavasti vähän koska ”syötävä” ja ”sammakko” oli jutussa kirjoitettu erikseen ja sanat myös taivutettu erikseen tyyliin ”syötävät sammakot”.

      Syötäviä sammakoita – erikseen kirjoitettuna – on maailmalla varmasti vaikka kuinka monta lajia.

      Syötäväsammakot – yhteenkirjoitettuna – ovat juuri tätä tiettyä ”lajia” – tai mitä nimitystä kahden lajin hybridistä, jotka eivät pysty keskenään yleensä edes lisääntymään sitten haluaa käyttääkään.

    • Tom Hoogesteger 13.38 / 20.11.2014 Pikalinkki | Vastaa

      Erinomainen kirjoitus. On ilo ukea oma kirjoitukseni näin hienosti kansantajuistetussa muodossa. Kiitos tästä!
      Tavallisen sammakon tieteellinen nimi on tosin Rana temporaria. Rana ridibunda on mölysammakon (Pelophylax ridibundus) vanha nimi.
      Selitys taksoneista käyttämiemme suomenkielisten nimien kirjoitusasusta on seuraava. Matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunnan esittämät uudet nimiehdotukset ovat monilta osin epäjohdonmukaisia ja niitä olisi minun mielestäni syytä miettiä uudelleen. Artikkelin tekoon osallistuneet kollegani olivat aiheesta keskusteltuamme suuressa määrin samaa mieltä, joten päätimme käyttää artikkelissamme lajien vakiintuneita suomenkielisiä nimiä legendaarisen Arnoldin kenttäoppaan suomenkielisen version (1981)* mukaisesti.
      Siksi käytimme artikkelissa nimeä ”syötävä sammakko” erikseen kirjoitettuna. Tiedämme, että nykysuomen oppien mukaisesti se pitäisi periaatteessa kirjoittaa yhteen: ”syötäväsammakko”. Emme kuitenkaan löytäneet tämän muodon käytöstä tieteelliseksi lähteeksi kelpaavaa ennakkotapausta, joten päätimme konservatiivisesti käyttää tässä nimiasiassa referenssinä Arnoldin kenttäoppaan suomennosta ja siinä esitettyjä suomenkielisiä nimiä sellaisinaan ja muuttamattomina.

      Ystävällisin terveisin: Tom Hoogesteger

      Arnold E. N., Burton J. A., Ovenden D. W.: Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1981. Suomalaisen laitoksen toimittaneet P. Viitanen, P. Koskela, E. Lindholm.

      • nopoles 20.03 / 20.11.2014 Pikalinkki | Vastaa

        Kiitos itsellesi! Tämähän on kunnia, että näistä eläimistä oikeasti tietävä ja niitä tunteva lukee ja kommentoi täällä 🙂

        Pitääpä korjata typo sammakon nimessä, sekoilin kyllä muutenkin noiden nimien kanssa, eivät ole ihan betonissa minulla sammakkoeläinten nimet…

        Omaa alaa olisi enemmän genetiikka. En ihan täysin päässyt jyvälle kaikista noista hybridisammakoiden lisääntymismetkuista. Katselin äsken pikaisesti mitä aiheesta olisi julkaistu ja tämmöinen Christiansen ja Reyer (2009) näytti lupaavalta. Ehkäpä luen sen ja jos sitten saisin aikaiseksi kirjoittaa aiheesta vielä jotain.

        Hankalaa tosiaan, kun uusissa nimiehdotuksissa onnistumisen taso on vaihtelevaa. Pitäisi löytää tie kompromissiin, jossa saataisiin yhdistettyä hyvät puolet vanhoista kunnon nimistä (hiphei, legendaarinen Arnold ym. on kirjahyllyssäni – löytö kirjaston poistomyynnistä) ja uusista käyttöön ne jotka ovat näppäriä ja paremmin tämän hetkisen systematiikan mukaisia. Ettei kävisi niin kuin nisäkkäiden kanssa, että uudet nimiehdotukset aiheuttavat paljon enemmän harmia kuin hyötyä. Joukossa on helmiä, mutta kokonaisuus on susi – eikä nisäkäskomitealla ollut kanttia myöntää virheitä eikä tarmoa tehdä lainkaan muutoksia ehdotukseensa.

        Syötäväsammakko pitäisi minusta kirjoittaa joka tapauksessa yhteen, oli niistä ennen käytetty tieteellisissä julkaisuissa (liekö sellaisia kuinka monta suomeksi?) ihan mitä nimeä vaan. *Yhden* eläimen nimen ei vaan kuulu suomeksi olla *kaksi* eri sanaa. Sekaannuksen vaarakin on tässä ilmeinen, kun niitä syötäviä sammakoita on maailmalla niin monta eri lajia.

        Tällaisiakin viisauksia tuli vastaan äsken googlatessa 🙂
        Jos sinun on syötävä sammakko, kannattaa se hoitaa heti aamulla” ja
        jos sinun on syötävä kaksi sammakkoa, syö rumempi ensin”.

        Nimistä (sekä nisäkkäiden että matelijoiden ja sammakkoeläinten) on enemmän keskustelua Maija Karalan Erään planeetan ihmeitä -blogissa: http://planeetanihmeet.wordpress.com/2014/03/22/mita-mielta-tsikusta-ja-manterista/

        Viite: Christiansen, D. G. ja Reyer, H. U. 2009: From clonal to sexual hybrids: genetic recombination via triploids in all-hybrid populations of water frogs. Evolution 63: 1754–1768

    • nopoles 10.36 / 28.9.2016 Pikalinkki | Vastaa

  • nopoles 23.09 / 18.5.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Sopulin synty 

    Tunturisopuleita ei elä muualla kuin Fennoskandinaviassa. Hyvänä sopulivuonna Suomenkin lappi vilisee tunturisopuleita, sitten ne tuntuvat katoavan taas vuosiksi kuin maan nieleminä. Jossain ne kuitenkin aina sinnittelevät. Uuden tutkimuksen mukaan tunturisopulia ei luultavasti lannistanut edes jääkausi (Lagerholm ym. 2014).

     

    Tunturisopuli Lemmus lemmus wikipedia

    Kuva: Wikipedia

     

    Siperiasta tunturisopuli ei ole meille tullut, se tiedettiin jo ennestään. Siperiansopuli on ihan oma lajinsa, se on eronnut tunturisopulista jo ennen viimeisintä jääkauden kylmää vaihetta (sillä ei myöskään ole yhtä iloisen värikäs turkki kuin tunturisopulilla).

    Jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: joko tunturisopulit ovat seuranneet mannerjään reunaa eteläisempään Eurooppaan ja Venäjälle ja sieltä takaisin tänne pohjoiseen – tai ne ovat olleet täällä koko ajan!

    Skandinaviaa etelämpänä tai Kuolan niemimaata idempänä tunturisopuleita enää ole*, mutta useistakin paikoista etelästä ja idästä on säilynyt nykypäivää asti 12 000 – 48 000 vuoden takaa tunturisopulien leukaluita. Vanhat luut saatiin kertomaan jännittävää tarinaa sopulien historiasta, kun niistä saatiin eristettyä ehjänä säilynyttä dna:ta.

    Tutkimuksessa selvisi, että nykyiset (samoin kuin muutamat jääkauden huipun jälkeen 3 000 – 8 000 vuotta sitten Norjassa eläneet) tunturisopulit ovat keskenään perinnöllisesti lähellä toisiaan. Venäjältä ja Siperiasta löydetyt jääkauden huippua ennen eläneet tunturisopulit olivat muuntelevampia ja kaikki varsin erilaisia kuin nykyiset sukulaisensa.

    Tulokset tukevat vahvasti sitä jännittävämpää vaihtoehtoa, että tunturisopulit ovat eläneet Skandinaviassa koko jääkauden kylmän jakson yli. Mannerjää peitti silloin Skandinaviaa paksuna kerroksena, mutta jossain – mahdollisesti Andøyan saaren tienoilla Pohjois-Norjassa – on ilmeisesti ollut suojaisampi jäätön alue, jossa sinnikäs sopulipopulaatio on pärjännyt läpi kylmien vuosituhansien.

    Lähde: Lagerholm, V. K., Sandoval-Castellanos, E., Ehrich, D., Abramson, N. I., Nadachowski, A., Kalthoff, D. C., Germonpré, M., Angerbjörn, A., Stewart, J. R. ja Dalén, L. 2014: The origin of Norwegian Lemming. Mol. Ecol. 23: 2060-2071.

    *PS. Nyt on jääkausi!

    Elämme parhaillaan ”interglasiaalia” eli jääkauden lämmintä välijaksoa. Jos nykyinen jääkausi jatkaa viimeaikaista rytmiään, niin kenties Suomikin on parinkymmenen tuhannen vuoden (=”kilokalenterivuoden”) päästä taas jään peitossa. Ehkä joskus taas Keski-Euroopassa ja Venäjällä vilistää tunturisopuleita.

    Hieno tutkimus! Pelkästään se, että tuhansia vuosia sitten eläneiden eläinten perimää saadaan selvitettyä on yhä vaan älyttömän siistiä ja jo sellaisenaan julkaisemisen arvoista. Voin vain kuvitella tutkijoiden keskenään lyömien ylävitosten määrää kun pleistoseenikautisista sopuleista alkoi irrota käyttökelpoista dna:ta!

    Artikkeli on kirjoitettu tyylikkäästi tieteen pelisääntöjen mukaan. Tieteessähän ei ole ”totuutta” on vain käytännössä täysin varmoja asioita kuten ”nykyiset lajit ovat kehittyneet varhaisemmista” ja ”kuu ei ole juustoa”) ja eriasteisesti epävarmempia asioita. ”Sopulit eivät saapuneet meille Siperiasta”, on hyvin varma tieto. ”Sopulit selvisivät täällä jääkauden huipun yli” on varsin varma tieto sekin, mutta vaihtoehtoista hypoteesia, että ”sopulit saapuivat tänne sittenkin etelästä ja idästä” ei voi vielä sulkea pois.

    Hienovarainen vihje, että tilanne saattaa olla monimutkaisempi kuin tutkimuksen perushypoteesit olettavat saatiin siitä, että yksi 8000 vuoden ikäinen Norjasta löytynyt sopuli näytti dna:nsa mukaan olevan siperiansopulin tyyppinen – tai sitten ei – dna:ta saatiin yksilöstä selville vain pieni pätkä ja kaikki muut paikan näytteet olivat selkeästi skandinaavisia tunturisopuleita. On kuitenkin aivan olennaista, että tällainen mahdollinen poikkeus sääntöön tuodaan julkaisussa selvästi esille.

    Ai niin ja kerrankin termiä basaalinen taksoni on käytetty oikein 🙂 Sopulipopulaatio, joka on kuollut kauan sitten on todellakin basaalisempi kuin sellainen, joka on vielä olemassa.

     
  • nopoles 22.59 / 18.5.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Kryptisiä jerboja Saharassa 

    Video korvajerboista – tällaisia eläimiä on oikeasti olemassa!

    Korvajerbot saatiin kuvattua Gobin autiomaassa Mongoliassa. Etsin aina tilaisuuksia ottaa tämä videopätkä esiin ja nyt sellainen tuli, kun jerboista julkaistiin uusi jännittävä tutkimus.

    Tutkimuksen kohteena olivat Saharan liepeillä elävät Jaculus jaculus -jerbot. Tutkijat epäilevät, että Jaculus jaculus -nimellä kulkeekin kaksi eri lajia. Vaaleampi laji eläisi hiekkaisilla seuduilla ja tummempi kivikkoisilla alueilla.

    Jerbojen väri ja ympäristön väri tosiaan näyttivät kulkevan tiukasti käsi kädessä – korrelaatio löytyi vanhoista museoon säilötyistä jerbon nahkoista (+ muutamasta auton alle jääneestä jerbosta) ja niitä 30-40 vuotta tuoreemmista satelliittikuvista.

    Sukupuuanalyysissä jerbot ryhmittyivät värin mukaan kauniisti kahdeksi ryhmäksi. Vähän liiankin kauniisti…

    Kymmenen pistettä ja superjerbomerkki sille, joka löytää kuvan sukupuusta Jaculus jaculusten seasta tekstin lupaaman Jaculus orientaliksen.

    Jerbopuu

    Viiden pisteen vihje: artikkelin leipätekstistä löytyy Jaculus orientalikselle koodi.

    Kolmen pisteen vihje: tätä koodia ei löydä sukupuusta, vaikka sitä pyörittelisi silmänsä kipeiksi.

    Yhden pisteen vihje: artikkelin rinnalla julkaisusta teknisestä lisämateriaalista löytyy toisenlaisia koodeja, joita voi verrata ensimmäisenlaisiin koodeihin…

    Kun Jaculus orientalis lopulta löytyi, se oli puussa väärässä paikassa – Jaculus jaculusten seassa. Sukupuuanalyysit alunperin tehneen Maija Karalan mukaan Jaculus orientalis asettui kyllä oikeasti kiltisti Jaculus jaculusten ulkoryhmäksi. Kirjoittajat olivat ilmeisesti itsekin menneet sekaisin kryptisistä koodeistaan.

    Seuraavaksi voi siirtyä pohtimaan, miksi osalle Jaculus jaculuksille ei turkinväriä ei ole kuvaan merkattu ja osalle on, on vaikka sitä ei oikeasti ole tiedetty!

    Sääli kun hyvän tutkimuksen tulokset esitellään huonosti. Puuttuvaa tietoa ja (kiinnostavia!) poikkeusyksilöitä on artikkelissa lakaistu maton alle piiloon, että tulokset näyttäisivät äkkivilkaisulla kauniimmilta.

    Lähde: Boratyński, Z., Brito J. C., Campos J. C., Karala, M ja Mappes T. 2014: Large spatial scale of the phenotype-environment color matching in two cryptic species of African desert jerboas (Dipodidae: Jaculus). PLoS One 9: e94342: pdf.

    Kommentti

    Yritin käyttää jutussa pelkästään nisäkkäiden nimistökomitean suosituksia jerbojen nimiksi, mutta en pystynyt… Vaihdoin osan tieteellisiksi nimiksi.

    Korvajerbon jätin, se on upea nimi.

    ”Jerbo” yleensäkin on minusta kyllä oikein hyvä ehdotus yleisnimeksi, englannin kielessä käytetty ”jerboa” on suomeksi hankala taivutettava. Mikä olisi esimerkiksi jerboasta monikon partitiivi? ”Jerbo’oita”? Vai ”jerboia” (vertaa boa -> boia)?
    .
    Jaculus jaculukselle on ehdotettu nimeä pohjoisafrikanjerbo. Nimi ei paras mahdollinen, koska Pohjois-Afrikassa on muitakin jerboja. Nimen kanssa ei kannatakaan hätäillä, koska laji splitattaneen tulevaisuudessa kahdeksi eri lajiksi. Englanniksi Jaculus jaculus on Boratyńskin ym. (2014) artikkelissa African Desert Jerboa, mikä on parempi ja kuvaavampi kuin lajista myös käytetty nimi Lesser Egyptian Jerboa.

    Jaculus orientalikselle ehdotettu nimi isoegyptinjerbo on huono ehdotus ensinnäkin, koska laji elää laajalti muuallakin Pohjos-Afrikassa kuin Egyptissä; toiseksi, koska nimi vihjaa siihen, että laji olisi egyptinjerbon läheinen sukulainen, mitä se ei ole (- ja kolmanneksi, koska ”iso-” etuliite on äärimmäisen tylsä, mutta se on tietysti makukysymys).

    Onneksi on tieteelliset nimet! Tässä vielä kootusti uudet (tai ei enää niin uudetkaan) nimiehdotukset ja tieteelliset nimet:

    ”Korvajerbo”: Euchereutes naso
    ”Pohjoisafrikanjerbo”: Jaculus jaculus
    ”Isoegyptinjerbo”: Jaculus orientalis
    ”Egyptinjerbo”: Allactaga tetradactyla

    Nisäkkäiden nimistökomitea on jääräpäisyydellään ja keskusteluista kieltäytymisellään aiheuttanut nisäkkäiden suomenkielisiä nimiä tarvitseville enemmän haittaa kuin hyötyä. Vastustus epäonnistuneille ehdotuksille on ollut niin suurta, että vanhoja nimiä ja uusia ehdotuksia on käytetty uusissa kirjoissa, lehdissä ja ohjelmissa iloisesti sekaisin tai pari eri nimiversiota samalle nisäkkäälle mainiten.

     
  • nopoles 22.25 / 18.5.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Maailman erilaisimmat linnut 

    ”Kaakkuri on maailman 16. erilaisin lintu.”

    Onko tuollaisessa väitteessä mitään järkeä?

    On!

    Ainainen valituksen aiheeni on ollut kuinka nykyisten eliöiden evolutiivisissa sukupuissa yksinäisiksi omiin oksanhaaroihinsa jääviä eliöitä tai eliöryhmiä tulkitaan ”varhaisiksi”, ”basaalisiksi” tai, vielä pahempaa, ”alkeellisiksi” tai ”primitiiviksi”, vaikka ne eivät sitä ole – vaan erilaisia!*

    ”Erilainen” –sanan superlatiivimuoto on aika harvinainen, mutta otan sen tästedes käyttöön. Esimerkiksi ”nokkaeläimet ovat erilaisimpia nisäkkäitä” tiivistää hienosti sen, että nokkaeläimet ovat olleet pitkään muista nisäkkäistä erossa omana sukulinjanaan, mutta niiden kehitys ei ole pysähtynyt mihinkään vaan jatkunut yhtä kauan kuin muidenkin nisäkkäiden.

    Erilaisin lintu on se joka poikkeaa kaikista muista linnuista keskimäärin eniten. Vertailukelpoiset mittarit lintujen erilaisuudelle löytyvät lintujen dna:n perusteella laadituista evolutiivista sukupuista, joiden haarautumisten ajankohdat on saatu ajoitettua fossiilien avulla.

    Uudessa tutkimuksessa vertailtiin kaikkia maailman 9993 nykyistä lintulajia (Jetz ym. 2014).

    Kunkin lintulajin erilaisuus muihin verrattuna laskettiin lähtemällä liikkeelle puun juuresta, lintujen yhteisestä esi-isästä, laskemalla jokaisesta oksasta kuinka moni oksankärki (nykyinen lintu) jakaa tuon oksan (oksa edustaa niiden yhteistä esi-isää) ja painottamalla oksan pituutta tuon lajien lukumäärän mukaan – mitä pienempi lajilukumäärä sitä isompi arvo. Näin pitkä yksinäinen muista riippumaton evoluutio antoi ison erilaisuusarvon.

    Kaakkuri oli 9993 linnun joukossa komeasti sijalla 16.

    Mikä sitten oli erilaisten lintujen kolmen kärki? Tässä se tulee:

    1. Rasvakehrääjä
    2. Kuroli
    3. Hoatsin

    Lähde: Jetz, W., Thomas, G. H., Joy, J. B., Redding, D. W., Hartmann, K. ja Mooers, A. O. 2014: Global distribution and conservation of evolutionary distinctness in birds. Curr. Biol. 24: 1-12.

    Hyvä kirjoitus aiheesta Wiredissä.

    Lisäys:

    Kalasääski meni minulta ihan huomaamatta, se on maailmanlistalla seitsemäntenä, vielä kovempi laji kuin kaakkuri.

    Koskahan joku keksii lintupinnakisan, jossa pisteitä saa havaittujen lintujen erilaisuuden mukaan (sensu Jetz ym. 2014)? 🙂

    Keskivertolinnusta saisi 6,2 miljoonaa pistettä, erilaisuuslistan kärjestä rasvakehrääjästä 72,8 miljoonaa ja ”samanlaisimmasta” linnusta 0,8 miljoonaa (harmi kyllä, jutussa ei kerrota, mitkä ovat samanlaisimpia lintuja).

    Kalasääski ja kaakkuri olisivat kovia, yli 50 miljoonan pisteen lintuja – samaa tasoa kuin sihteeri, ruskopökkelökehrääjä, strutsi tai kenkänokka.

     
  • nopoles 22.19 / 18.5.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Tiedettä söpöistä hiirimakeista 

    Päläpälä pölöpölö päläpälä pölöpölö… söpön näköiset hiirimakit… pölö.

    Joskus voi tieteellisen artikkelin pitkässä ja teknisessä otsikossa olla palkitseva yllätys (Yang ja Yoder 2003).

    Upeita kuvia hiirimakeista: ei käy kiistäminen, söpöjä ovat.

    Otsikon teknisyys on oikeutettua, koska itse artikkelikin on tekninen. Se käsittelee molekyylikellojen eri tahtiin tikittämisen ongelmaa lajiryhmien ikää määritettäessä. Dna:n muutosnopeus voi vaihdella eliöiden välillä, geenien välillä ja tietenkin myös saman geenin eri osien välillä.

    Artikkelissa päädytään suosittelemaan useiden geenien tiedon yhdistämistä ja useita kalibrointipisteitä – fossiilien perusteella ajoitettuja kiintopisteitä evoluutionopeuden mahdollisten erojen arvioimiseksi.

    Söpöjen hiirimakien dna-kello näyttää tikittävän hiukan nopeammin kuin vaikka muiden kädellisten. Dna:ta hiirimakien tutkimiseen tosiaan on tarvittukin, 1970-luvulle asti lajeja tunnistettu yksi, sitten huomattiin, että niitä on kaksi melko erilaista muotoa. Vuonna 2000 tutkittiin tarkemmin ja huomattiin, että, kas, näitähän on yhdeksän lajia! Nopeampi evoluutiokello huomioidenkin hiirimakien viimeistä yhteistä esi-isää saa hakea yhtä kaukaa menneisyydestä kuin ihmisen ja simpanssien viimeistä yhteistä esi-isää.

    Viite: Yang, Z. ja Yoder, A. D. 2003: Comparison of likelihood and Bayesian methods for estimating divergence times using multiple gene loci and calibration points, with application to a radiation of cute-looking mouse lemur species. Syst. Biol. 52: 705-716.

    Kommentti

    Eläinten söpöyspohdintaani rottablogissa.

     
  • nopoles 22.10 / 18.5.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Vankiluikeron sukulaisia? 

    Ole sitkeä ja jatka lukemista seuraavan sanan jälkeenkin: ”pharyngognathy”… hauskempia sanoja on tulossa!

    Seuraavassa mietitään kirjoahventen läheisintä sukulaista ja kerrotaan mitä kummaa ovat nieluleuat?

    Tieteellisten artikkelien pelkät otsikot ovat toisinaan niin teknisiä ja pitkiä, että satunnainen selailija tuskin tulee lukeneeksi edes sitä loppuun saati, että alkaisi lukea itse artikkelia.

    Onneksi joku voi lukea kryptisen otsikonkin takana piilevän jutun ja todeta sen erinomaisen kiinnostavaksi. Ilkka Tuunainen (2014) raportoi kaikkea kiinnostavaa yhdestä kirjoahvenartikkelista, jonka otsikkoon on ahdettu paljon termejä ja asiaa (Wainwright 2012).

    Kirjoahvenien lähimpiä sukulaisia ovat ehkä vankiluikerot. Jos jotakuta ei jostain syystä tämä tieto kiinnosta, niin ehkä sentään kiinnostaa se, että mitä ihmeitä ne vankiluikerot ovat? Pisteet kalojen nimistökomitealle tästä nimestä! Kuva vankiluikerosta -raidallinen luikerohan se on.

    Vankiluikeroiden asema kalojen sukupuussa on uudenkin tutkimuksen jälkeen epävarma. Vankiluikeroita oli tutkimuksessa vain yksi laji (kaikkiaan niitä on kaksi) ja se oli varsin kaukaista sukua kaikille muille tutkituille kaloille, tällaisten yksinäisten pitkien oksien oikeaan paikkaan tökkääminen evolutiivisessa sukupuussa on ennenkin osoittautunut hankalaksi.

    Voi olla, että kirjoahventen läheisimmiksi sukulaisiksi osoittautuvat lehväkalat, joita tutkimuksessa oli mukana kaksi Etelä-Amerikkalaista lajia. Lehväkalat ja kirjoahvenet olisivat sikälikin uskottava sisarryhmä, että ne ovat molemmat makeanveden kaloja toisin kuin esimerkiksi vankiluikerot.

    Nyt pääsemmekin termiin pharyngognathy – se tarkoittaa, että nielulla voi pureskella ruokaa. Nieluleuat ovat kirjoahventen ja niiden sukulaisten tunnusmerkillinen piirre. Kun pureskelu hoituu nielussa suu on vapaa kehittymään evoluution kuluessa muihin tehtäviin, esimerkiksi sellaiseksi hienoksi tötteröksi kuin kuvan lehväkalalla

    Viitteet:

    Tuunainen, I. 2014: Kirjoahventen sukulaisuussuhteista muihin kaloihin. Ciklidisti 1: 21-22. (Samassa lehdessä oli juttua myös parista niin hienon näköisestä kirjoahvenesta, että en malta olla laittamatta niistä tähän kuvaa: helmikuonoahven ja hohtotimanttiahven.)

    Wainwright, P. C., Smith, L., Price, S. A., Tang, K., Sparks, J. L., Ferry, L. A., Kuhn, K. L. ja Near, T. J. ym. 2012: The evolution of pharyngognathy: A phylogenetic and functional appraisal of the pharyngeal jaw key innovation in Labroid fishes and beyond. Syst. Biol. 61: 1001-1027.

     
  • nopoles 13.02 / 4.4.2014 Pikalinkki | Vastaa  

    Oliko dinosaurusten aikaan jo kirjoahvenia? 

    Astatotilapia latifasciata Lake Kyoga Mikko Kolkkala

    Tyypillinen ”yleiskirjoahven” Astatotilapia latifasciata Kjoga- tai Nawampasajärvestä Ugandasta. Surullista kyllä, tämäkin laji on ehkä jo kuollut sukupuuttoon luonnosta. Kuva: Mikko Kolkkala 1999.

    Yksi tieteen ratkaisemattomista kysymyksistä kuuluu näin: miksi kirjoahvenia elää siellä missä niitä elää (ja ei elä siellä missä niitä ei elä)?

    Tehtävään olisi kyllä valmiina oikein kaunis ja looginen vastaus: kirjoahvenet ovat kehittyneet muista kaloista muinaisella Gondwanamantereella ja ovat päätyneet nykyisiin elinpaikkoihinsa seilaamalla (hyvin hitaasti) Gondwanamantereen palasten päällä tämän niiden asuttaman jättimantereen pikkuhiljaa hajotessa.

    Gondwanamantereen palasia kutsutaan nykyään Afrikaksi, Etelä-Amerikaksi, Madagaskariksi ja Intiaksi (1) – kirjoahvenia elää nykyisin juuri Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Madakaskarilla ja Intiassa, ei muualla (2). Yhteensattumaako? Tuskin?

    Tiikerikirjoahven

    Etelä-Amerikassa elää satoja kirjoahvenlajeja. Kuvassa Cichlasoma festae tiikerikirjoahvenia, edessä naaras, takana koiras. Kuva: Cikhliden Midden Amerika

    Paitsi että…

    Ensinnäkin, missä ovat fossiilit? Yksikään löydetty kirjoahvenen fossiili ei ole Gondwanan aikainen, ei lähellekään.

    Todisteiden puuttuminen ei tietenkään ole puuttumisen todistamista. Fossiloituminen on järisyttävän harvinainen ja erikoinen ilmiö, kyllä. Fossiiliaineisto on ja tulee aina olemaan pahasti puutteellinen, selvä se.

    Mutta kun kaikenlaisten muiden Gondwanamantereella eläneiden kalojen kuin kirjoahventen fossiileja on löytynyt yllin kyllin. Niitä on löytynyt niin paljon, että kaiken todennäköisyyden (Friedman ym. 2013) mukaan kirjoahventen fossiilejakin olisi pitänyt jo löytyä, jos kerran niitä kerran eli jo Gondwanamantereella vähän joka puolella.

    Yhdenkin riittävän vanhan kirjoahvenen fossiilin löytäminen ihan mistä vaan Gondwanan rippeiltä riittäisi: kirjoahvenia oli todistettavasti Gondwanamantereella, tapaus ratkaistu. Pulma on, että tilalle ratkaistavaksi tulisi toinen yhtä visainen salapoliisitehtävä: kirjoahventen ”molekyylikello” jätättäisi siinä tapauksessa pahasti – pitäisi selvittää mikä olisi pielessä niiden dna:han perustuvassa iänmäärityksessä.

    Kirjoahventen syntymisen ajankohtaa voidaan arvioida vertaamalla eri kirjoahvenlajien dna:ta keskenään ja edelleen muiden kalojen ja muiden eläinten dna:han. Mitä laajemmin ja perusteellisemmin kirjoahventen dna:ta on tutkittu, sitä varmemmalta alkaa näyttää, että tämä hieno ryhmä kaloja on vielä nuori – niin nuori, että Gondwanamanner oli jo ihan pirstaleina, kun kirjoahvenet kehittyivät muista kaloista.

    Uusi tutkimus (Friedman ym. 2013) ajoittaa dna-aineiston avulla kirjoahventen synnyn alle 65 miljoonan vuoden taakse. Silloin elettiin kiinnostavia aikoja, juuri 65 miljoonaa vuotta sitten meteoriitti putosi ja päätti muiden dinosaurusten paitsi lintujen elämän ja aika monen muunkin eliölajin elämän – ja samalla koko pitkän liitukauden.

    Mikäs ongelma siinä sitten on, jos kirjoahvenet näyttävät syntyneen vasta tuolloin dinosaurusten tuhon jälkeen? Ongelman nimi on meri.

    Kaikki nykyiset tuhannet kirjahvenlajit ovat makean veden kaloja. Muutama laji pärjää murtovedessä, mutta merivedessä ei yksikään. Dinosaurusten sukupuuton aikoihin Afrikan ja Etelä-Amerikan välillä oli jo pitkään ollut meri. Afrikan ja Madagaskarin (4) välillä meri oli vellonut vielä pidempään – ja entä sitten Intia (5)? Intiaan oli tuolloin jo Madagaskariltakin todella pitkä matka. Miten ihmeessä pieni makeanveden kala olisi voinut polskia Intiaan saakka? (Katso kuva mannerliikuntojen vaiheista ja kirjoahventen sukupuusta sen rinnalla).

    Keltakirjoahven

    Tässä artikkelissa kuvattu salapoliisitehtävä olisi helpompi ilman keltakirjoahventa (Etroplus maculatus) ja sen paria sukulaislajia. Miten ne ovat aikanaan päätyneet Intiaan? Kuva: cichlids.com

    Ehkä ei ole sattumaa, että juuri Madagaskarilla ja Intiassa on murtovedessä viihtyviä kirjoahvenia? Onko mitenkään mahdollista, että Afrikasta Etelä-Amerikkaan ja Madagaskarille ja edelleen Intiaan on mannerliikuntojen aikaan säilynyt vähäsuolaisia vyöhykkeitä, mitä pitkin kirjoahvenet ovat voineet uida?

    Muidenkin suolaista vettä huonosti kestävien eläinten kuten sammakoiden levinneisyysalueissa ja sukupuissa on kummallisuuksia, jotka vihjaavat siihen, että yksinkertaisimmat mallit vikarianssista kaipaavat tässä yhteydessä täydennystä (Bocxlaer ym. 2006). Geologeille on vielä töitä sen selvittämisessä, että miltä Maapallo näytti 65 miljoonaa vuotta sitten.

    Älkää odottako tarinaan oikeaa vastausta! Kuten ihan jutun alussa ilmeni, tämä salapoliisitehtävä on vielä ratkaisematon.

    (1) Australia ja Etelänapamanner olivat myös yhtä ja samaa Gondwanamannerta, mutta Australia on matkallaan nykyiseen sijaintiinsa ollut välillä niin etelässä, että se on ollut kylmyyden takia kirjoahvenille elinkelvoton ja Etelänapamanner on sitä tietenkin yhä. Tarpeeksi vanhan kirjoahvenen fossiilin löytäminen Australiasta tai Antarktikselta kelpaisi ratkaisuksi kirjoahven-Gondwana -arvoitukseen myös!

    (2) Pohjois-Amerikan puolella elävä teksasinkirjoahven (Herichthys cyanoguttatus) on sääntöön poikkeus. Sen on kuitenkin helppo ajatella saapuneen pohjoiseen Keski-Amerikan kannaksen kautta geologisesti ajatellen vasta ihan äsken.

    Teksasinkirjoahven (Herichthys cyanoguttatus )

    Teksasinkirjoahven (Herichthys cyanoguttatus). Kuva: wikipedia.

    Samoin Aasian puolella Lähi-idässä elävä Astatotilapia flaviijosephi  ja muutama muu kirjoahvenlaji ovat seikkalleet sinne Afrikasta geologisesti ajatellen vasta aivan hiljattain. Keltakirjoahven ja toinen saman suvun laji intiankirjoahven Etroplus suratensis elävät Intian lisäksi myös Sri Lankan saarella Intian kaakkoispuolella. Valtio on eri, mutta alla oleva mannerlaatta on sama Gondwanamantereesta aikanaan pitkälle matkalleen lähtenyt Intian laatta.

    Kuva: http://www.africancichlids.net/gallery/astatotilapia_flaviijosephi.jpg

    Astatotilapia flaviijosephi on ison sukukuntansa (Haplochromini) ainoa laji, joka ei elä manner-Afrikassa. Kuva: africancichlids.net

    (3) Sanoisin että kalan siirtyminen merivedestä pitkäksi aikaa makeaan veteen tai päinvastoin olisi mahdotonta, ellei olisi olemassa lohia! Joku kosken nouseminen vastavirtaan on ihan lällärikamaa verrattuna siihen, että kala siirtyy hengittämään makeaa vettä meriveden sijaan.

    (4) Liikkuessaan Intia ”rutisti Aasiaa kuin hammastahnaa” ja näin syntyi Himalaja.

    (5) Jos minulta kysyttäisiin, että missä on maailman napa, vastaisin epäröimättä, että Madagaskarilla! Se ei ole pitkään aikaan liikkunut paikoiltaan tällä pallolla mihinkään, eikä liiku.


    Hienon näköinen kirjoahven Madagaskarilta: Paratilapia bleekeri.

    Viitteet:

    Bocxlaer I. V., Roelants, K., Biju, S., Nagaraju, J. ja Bossuyt, F.  2006: Late Cretaceous vicariance in Gondwanan amphibians. Plos One 1: e74. Sammakoiden fossiileja, dna-sukupuita ja mannerliikuntoja.

    Friedman, M., Keck, B. P., Dornburg. A., Eylan, R. I., Martin, C. H., Hullsey, C. D., Wainwright, P. C. ja Near, T. J. 2013: Molecular and fossil evidence place the origin of cichlid fishes long after Gondwanan rifting. Proc. R. Soc. B 280: 1733. Kirjoahventen fossiileja, dna-sukupuita ja mannerliikuntoja.


    Muiden blogieni aiheet
    : tiede (pitkän kaavan mukaan), juoksu (samoin) ja metafysiikka (korkealta ja kovaa).

     
c
luo uusi viesti
j
seuraava artikkeli / seuraava kommentti
k
edellinen artikkeli/edellinen kommentti
r
Vastaa
e
Muokkaa
o
Näytä/piilota kommentit
t
Mene ylös
l
kirjaudu sisään
h
näytä tai piilota ohje
shift + esc
Peruuta