Tiedettä söpöistä hiirimakeista

Päläpälä pölöpölö päläpälä pölöpölö… söpön näköiset hiirimakit… pölö.

Joskus voi tieteellisen artikkelin pitkässä ja teknisessä otsikossa olla palkitseva yllätys (Yang ja Yoder 2003).

Upeita kuvia hiirimakeista: ei käy kiistäminen, söpöjä ovat.

Otsikon teknisyys on oikeutettua, koska itse artikkelikin on tekninen. Se käsittelee molekyylikellojen eri tahtiin tikittämisen ongelmaa lajiryhmien ikää määritettäessä. Dna:n muutosnopeus voi vaihdella eliöiden välillä, geenien välillä ja tietenkin myös saman geenin eri osien välillä.

Artikkelissa päädytään suosittelemaan useiden geenien tiedon yhdistämistä ja useita kalibrointipisteitä – fossiilien perusteella ajoitettuja kiintopisteitä evoluutionopeuden mahdollisten erojen arvioimiseksi.

Söpöjen hiirimakien dna-kello näyttää tikittävän hiukan nopeammin kuin vaikka muiden kädellisten. Dna:ta hiirimakien tutkimiseen tosiaan on tarvittukin, 1970-luvulle asti lajeja tunnistettu yksi, sitten huomattiin, että niitä on kaksi melko erilaista muotoa. Vuonna 2000 tutkittiin tarkemmin ja huomattiin, että, kas, näitähän on yhdeksän lajia! Nopeampi evoluutiokello huomioidenkin hiirimakien viimeistä yhteistä esi-isää saa hakea yhtä kaukaa menneisyydestä kuin ihmisen ja simpanssien viimeistä yhteistä esi-isää.

Viite: Yang, Z. ja Yoder, A. D. 2003: Comparison of likelihood and Bayesian methods for estimating divergence times using multiple gene loci and calibration points, with application to a radiation of cute-looking mouse lemur species. Syst. Biol. 52: 705-716.

Kommentti

Eläinten söpöyspohdintaani rottablogissa.

Mainokset